Jos et ehtinyt Työ 2.0 Labin uuden kauden avajaisiin, ei hätää. Tässä yhteenveto keskustelusta, jossa äänessä olivat Työ 2.0  Labin sparraajat Kirsimarja Blomqvist LUT:ista, Jonna Heliskoski Leadconsista, Olli Hietanen eduskunnan tulevaisuusvaliokunnasta, Kaisa Lähteenmäki-Smith MDI:stä ja Petri Uusikylä Vaasan yliopistosta.

Oven takana on vapaus, mutta osaammeko käyttää sitä?

Kun puhutaan muutoskyvykkyydestä, luovuudesta ja fiksummasta toiminnasta, ei ole mitään syytä, miksi sitä ei voisi tehdä. On lopulta jokaisen oma asia, miten työnsä tekee. Oven takana on vapaus! Todellisuus ei monastikaan vastaa luomaamme hienoa ohjaus- ja tekemisjärjestelmäämme. Siihen emme voi myöskään aina vaikuttaa. Sen sijaan voimme vaikuttaa siihen, mitä näemme oven ulkopuolella.

Kaikki on siis omissa käsissämme. Todennäköistä kuitenkin on, että asiat tehdään useimmiten samoin kuin ennen, koska rakastamme rutiineja. Myös kiire ja tietynlainen pakkotahtisuus määrittelee tekemisemme raameja. Arki kiireineen ja pakkotahtisuuksineen voi olla luovuuden pahin este.

Yhteiskehittäminen on jo itsessään systeemistä

Fast Expert Teams –prosessissa ideana oli yhdistää osaamiset yksityiseltä, julkiselta ja kolmannelta sektorilta, hyödyntää sosiaalista pääomaa ja valjastaa digitalisaatio tätä tukemaan. Haluttiin kokeilla sitä, että annetaan ihmisille itselleen mahdollisuus vaikuttaa siihen, milloin ja miten ovat yhteiskehittämisessä mukana, myös asynkronisesti.

Muutoskyvykkyys edellyttää toimintavapautta ja aikaa. Yliohjattu, liian järjestelmäkeskeinen toimintamalli ei ole tähän paras mahdollinen. Systeeminen toimintamalli voi myös olla helpompi kuin mitä kuvittelemme. Se on hyvinkin luontainen tapa toimia. Kyse on paljon myös poisoppimisesta eli siitä, että jätetään jotain pois ja otetaan uutta tilalle. Kun päästetään irti, asiat alkavat virrata omalla painollaan!

Sidosryhmäyhteistyö ei ole jotain joka tulee oikean tekemisen päälle

Jos haluaa tehdä oman työnsä hyvin ja aikaansaada muutosta, se ei onnistu yksin. Jos pyytää apua muilta, on se myös arvostuksen osoittamista muille. Kun paljastaa oman haavoittuvuutensa ja tietämättömyytensä, luo samalla hyvää pohjaa luottamuksen rakentumiselle. Kun ymmärrämme toimintojemme väliset yhdyspinnat, saa avun pyytäminen uudenlaisen merkityksen. Vaikuttavuusajattelu auttaa ymmärtämään tätä.

Liian usein ajattelemme, että ”aikuisten oikeasti” tekeminen edellyttää vuokaavioita ja prosessikuvauksia. Luovaa ja intuitiivista tekemistä ei voi hallita edellä mainituilla tavoilla.

Olemme käymässä läpi suurta muutosta, jossa kaikkien on muutettava tapojaan toimia. Usein ajattelemme, että sidosryhmäyhteistyö on sitä, jota tehdään sitten, kun varsinaiset työt on tehty. N. 80 % tehtävistä on kuitenkin sellaisia, joita pitäisi valmistella yhdessä muiden kanssa. Jos käytämme tähän vain 10 tai 20 % työajastamme, teemme ainakin systeemisyyden näkökulmasta vääriä asioita! Meidän pitäisi poisoppia vanhasta käsityksestämme siitä mitä sidosryhmäyhteistyö on ja mitä se edellyttää.

Meneillään on myös voimakas prosessi johtamisen ja esimiestyön muuttamiseksi. Kiteytetty oppi näistä on: ”Tee työsi niin, että se auttaa jonkun toisen työtä”. Tätä on systeemisyys arkisimmillaan. Tällainen ajattelu vie automaattisesti kohti yhteistekemistä ja -kehittämistä.

Myös aivokapasiteetin säästämisen näkökulmasta eli jotta saataisiin kaikki inhimillinen potentiaali käyttöön, on tärkeää, että yhdistetään osaaminen ja tehdään enemmän yhdessä. Tulee myös entistä tarkemmalla korvalla altistaa itsemme kuulemaan, mitä asiakkaamme tarvitsevat. Avun antaminen ja saaminen ovat aivan systeemisyyden ytimessä!

Työn merkityksellisyys syntyy kohtaamisissa – fyysisesti ja virtuaalisesti

Ekosysteemihankkeissa on noussut esille se, että ekosysteemit ja uudenlainen tekemien on todella tärkeä osa myös työhyvinvoinnin rakentumista ja tärkeä rooli siinä, miten merkitykselliseksi kokee oman työnsä. Vaikka kaipaamme yhteisiä fyysisiä kohtaamisia ja vanhanajan “leiritulia”, hyviä kohtaamisia voidaan saada aikaan myös virtuaalisesti. Tämä on oivallus, joka on syntynyt ja vahvistunut korona-aikana. Kun ollaan yhteisen intressin ja merkityksellisyyden äärellä, yhteisöllisyyttä on mahdollista saada aikaan ilman, että tavataan kasvokkain. Yhteiskehittämien ydintä on myös se, että meillä on mukana erilaisia ihmisiä ja erilaisia tapoja olla mukana. Kaikille pitäisi olla mahdollisuus tulla mukaan itselleen sopivalla tavalla! Havainto on se, että kokouksia on ollut enemmän kuin ennen koronaa. Yhteistyö sidosryhmien kanssa on ollut tiiviimpää ja tehokasta.

Hyvinvointikin on hyvin yksilöllistä. Meidän on syytä miettiä sitä, mikä meidän itsemme kohdalla on parasta. Tarvitaan myös aikaa itselle eli aikaa, joka ei ole vuorovaikutusta. Aikaa on raivattava myös yksinajattelulle ja sen pohdinnalle, mitä meiltä odotetaan tai mitä itse odotamme itseltämme? Nyt on hyvä hetki ravistella näitä!

Mitä enemmän voimme luoda dialogia erilaisille leirinuotioille ja niiden väliin, sitä fiksummassa maailmassa elämme

Monet kokevat, että demokraattinen järjestelmämme ei kuule meitä. Miten voimme hyvin jatkossa? Miten luomme yhteisiä leirinuotioita kaikille niin, että kaikki kokevat, että leirinuotiot ovat myös heitä varten?

Jos halutaan ymmärtää kokonaisuutta, on oltava mukana erilaisilla ja monenlaisilla areenoilla. Kaikki tavat, joilla voimme luoda dialogia erilaisten ryhmien välille edustavat järjen leirinuotioita. Työ 2.0 Lab on yksi tällainen leirinuotio, joka mahdollistaa erilaisten ryhmien kohtaamisen mahdollistaminen. Lab on  verkosto, jossa on erilaisia kohtaamispaikkoja ja joista voi kytkeytyä edelleen uusille keskusteluareenoille.  Tulkaa siis mukaan lab -yhteisöön ja kohdatkaa toisenne!

Tarvitaan muutoksentekijöitä ja systeemien shamaaneja

Emme saisi myöskään liikaa kiinnittyä työmme perus-systeemiin vaan on ymmärrettävä, että meillä on monenlaisia systeemejä. Leirinuotioilta dialogi on saatava siirtymään varsinaiseen tekemiseen. Tarvitaan itseasiassa systeemien systeemi. On tärkeää tunnistaa niitä toimijoita, jotka toimivat erilaisten systeemien rajapinnoilla ja jotka ovat kriittisiä ”tartuttajia” eli pystyvät yhdistämään erilaisia toimijoita ja ilmiöitä toisiinsa.

Suomalaisen yhteiskunnan luottamuspääoma on hyvää pohjaa systeemien systeemeille. Nykyajan leirinuotiot ovat hyviä kohtaamisia, vuorovaikutusta, kuuntelemista. Se, missä kohtaamme, ei aina tee kohtaamista lähtökohtaisesti paremmaksi tai huonommaksi.

Miten leirinuotioilla syntyvät ajatukset läpäisevät rakenteemme? Jos ideat eivät mene eteenpäin, palo voi sammua. Mistä löydämme välittäjät, ”brokerit”, jotka vievät asioita eteenpäin esteistä riippumatta? Tarvitsemme muutoksentekijöitä ja systeemien shamaaneja!

Voimaannuttavat yhteisöt ja vertaiset ovat tärkeitä. Tärkeä kysymys on myös se, miten muutos ja pysyvyys yhdistyvät? Pysyvyys on myös tietyllä tavalla vahvuus. On tärkeää oivaltaa ja hyödyntää se, mitä muutoksentekijät ja uudistajat voivat tuoda pysyviin rakenteisiin. Erityisesti muutoksessa ihmisten täytyy kokea, että heihin luotetaan ja että heillä on toimintavapaus.

Ilmiölähtöisyys on rakenne uudella tavalla tekemiselle

Vierasperäiset sanat saattavat viedä ajattelua joskus suuntaan joka vieraannuttaa. Kaikki tavat joilla luomme dialogia ovat tärkeitä. Ilmiölähtöisyys on se infra, joka luo rakennetta uudella tavalla tekemiselle. Mihin tahansa saamme rakennettua ilmiöpohjaisuuteen, siitä tulee meille rajua kilpailuetua koko yhteiskuntana.

Muutoskaan ei ole arvovapaata. Siksi muutoksen arvoperusta ja lähtökohdat tulee avata keskustelulle. Esim. sille, mitä mittaamme tai seuraamme systeemisesti muutoskyvykkäässä julkishallinnossa, mittaammeko suoritteita vaiko uudistumista, mittaammeko sitä, miten paljon tuodaan asioita ja toimijoita yhteen, miten tuetaan toinen toisiamme jne? Miten suhteutamme keskenään muutoksen ja pysyvyyden? Joskus vakaus voi olla liallinen rasite muutokselle. Näitä on hyvä opetalla yhdessä. Myös arvokeskustelulle tarvitaan lisää leirinuotioita! Tietoa on, mutta ei riittävästi yhteistä keskustelua siitä, miten tietoa hyödynnämme ja mitä tiedosta me otamme käyttöön, mitä emme. Arvokeskustelua valinnoista tarvitaan lisää.

Systeeminen ajattelu haastaa perinteistä tavoite – keino –mittari –kehikkoa sekä johtamista

Emergenssi muutos ilmaantuu samalla, kun teemme asioita tämä haastaa perustavaa laatua olevalla tavalla perinteisen johtamisemme ja mittaamisemme. Johtokin joutuu toteamaan ”Enpä muuten tiedä, mutta otetaan yhdessä selvää”.

Kun eri osapuolet lähtevät yhdessä tekemään, emme voi heti tietää, mitä tulemme saamaan aikaiseksi. Matkan varrella reflektoidaan ja opitaan ja luodaan yhdessä seuraavia askelmia. Tämä edellyttää luottamusta, jotta osallistujat heittäytyvät mukaan ja synnyttävät yhdessä laadukasta dialogia. Riittävän tiiviisti, samalla mahdollistaen osallistuminen silloin kuin se eri toimijoille parhaiten sopii.

Vaikuttavuusnäkökulmasta sana muutos on kaksinainen. Vaikuttavuus on lähtökohtaisesti muutosta, mutta onko perustekeminen muutosta? Ollaanko menossa oikeaan suuntaan? Pitää olla mahdollisuus tarkastella muutosta riittävän monesta suunnasta. Mittareiden ja tavoitteiden pitäisi jatkuvasti elää aikaikkunassa. Mittarit (ml. palkitseminen) lopulta konkretisoivat sen, mitä meidän oletetaan tekevän ja mitä tehdään.

Yksi yleisöstä noussut kysymys oli: Onko meillä riittävästi aitoa muutosjohtamisen osaamista? Organisaation kaikkien rakenteiden pitäisi tukea yhteistyötä ja uudistumista. Mennäänkö sieltä, missä aita on matalin? Aika on kriittisin resurssi! Pitää tunnistaa, mitkä stepit kohti vaikuttavuutta ovat välttämättömiä ja mitä jätetään pois.

Miltä näyttää vaikuttavuus systeemisen muutoksen näkökulmasta? Voimme tarkastella sitä joko ”Effectiveness” –vaikuttavuutena  tai ”Impact ” –vaikuttavuutena. Keskeiseksi nousee se, että luodaan yhteinen näkemys siitä, miten muutos saadaan käyntiin. Ratkaisevaksi muodostuu tekeminen ja yhdessä oppiminen. Tämä on systeemien systeemissä kriittinen palanen!

Tallenteesta tekstiksi koonnut,

Virpi Einola-Pekkinen